Liikuntakuukaudet 2015

Oli lauantai-ilta eli parasta nuorten illanviettoaikaa, mutta siitä huolimatta teini-ikäinen Nella uskaltautui yli-ikäisen ja yli-innokkaan aikuisen, siis minun seuraani.
Olimme molemmat katselleet haikeina Tykkimäessä aina kiipeilyradan suuntaan, mutta noin tunnin jonotusaika oli joka kerta tylysti karistanut aikeemme. Nyt, syksyn viimeisenä huvipuiston aukioloviikonloppuna, suuntasimme päämäärätietoisesti portilta suoraan kohti kiipeilyrataa eli Atreenalia ja jes! pääsimme heti sovittelemaan kypäriä ja valjaita.
Emme oikein osanneet odottaa mitään, kyse oli paljolti itsensä voittamisesta, mutta selvästi molempia jännitti. Nella ei ollut ollut missään kiipelemässä, minä olin joskus ollut kiipeilyseinällä sekä kokeillut kalliolaskeutumista. Silmäilimme molemmat tulevaa rataa herkeämättä samalla, kun valvoja yritti ohjata valjaiden lukkojen käyttöä ja kysellä, haluammeko korkealle vai matalalle, voima- vai tasapainoradalle. ”Korkealle!” sanoimme yhteen ääneen. Totesimme myös tasapainoradan olevan meille hyödyllisempi.
Rata koostui neljäntyyppisistä tehtävistä, joista yhdessä tasapainoteltiin kävellen erilaisia putkia tai vaijereita pitkin, yhdessä käveltiin tai ryömittiin verkkoa pitkin, yhdessä heilautettiin itsemme tasanteelta toiselle ja yhdessä liu’uttiin vaijeria pitkin.
Verkkoja pitkin kävely tai ryömiminen oli suorastaan lapsellisen helppoa, vain polvia sattui ryömiessä. Tasapainottelu kävellen oli muuten ok, mutta kun vaijeri tai putkirivistö samalla nousi yhä ylemmäs, alkoi tuskanhiki puskea esiin. Kumma kyllä, valjaat toivat ihmeellistä turvallisuudentunnetta, sillä koko ikäni olen taistellut korkeanpaikan kammoa vastaan ja tässä kammo oli läsnä vain hetkittäin. Valjaat oli myös tällä kiinteällä radalla suunniteltu niin, että käytännössä kiipeilijä ei voinut vahingossakaan irrottaa itseään turvavaijerista, sillä toista lukoista ei irrotettu lainkaan, vaan se kuljetettiin metallilaattojen ohi tehtävästä toiseen.
Kun jo heti alkuvaiheessa tuli kuitenkin eteen tehtävä, jossa oli useampi tasanne ja niiden välit piti ylittää köydellä itsensä heittäen, oli pakko hetki hengähtää. Tässä tarvittiin jo hieman fyysistäkin voimaa. Rennosta heilautuksesta tuskin saattoi puhua, niin kouristuksenomaisesti pidin kiinni köydestä. Myös Nellalla oli samanlaiset tunteet. Kun seuraavassa tehtävässä sai valita, käveleekö vaijeria pitkin vain leikkiikö köydellä Tarzania, valitsimme vaijerin.
Henkisesti vaikeinta oli liukuminen, jossa oli pakko heittäytyä valjaiden varaan. Kiristelimme valjaita toisenkin kerran ennen kuin uskaltauduimme matkaan. Vastassa oli patja, josta roikkuivat kädensijat. Niiden avulla piti vetää itsensä ylös seuraavalle tasanteelle. ”Entä jos en saakaan kädensijoista kiinni ja pääse tasanteelle”, pohti Nella ennen liukua. Mutta liuku sujui kuten oli suunniteltukin, samoin itselläni.
Toisen, hieman pidemmän liu’un kanssa kävi hassummin. Kesken liu’un valjaitteni köydet kääntyivät niin, että tömähdin patjaan selkä edellä ja liu’uin vaijeria pitkin takaisin puoliväliin. Muutaman sekunnin aikana ehdin jo saada päähäni monta naurettavaa ajatusta, entä jos jäänkin tähän roikkumaan, koskakohan joku huomaa, miten minut saadaan täältä alas :) Kunnes aivoni toimivat taas ja aloin kiskoa itseäni vaijeria pitkin kohti patjaa.
Huh, selvisimme! Ja hieman hikinenkin reissu se oli. Siitä emme tosin ole varmoja, mikä osuus oli helteellä, mikä oli tuskanhikeä ja mikä puhdasta fyysistä rasitusta.
Rata oli kyllä nimensä veroinen. Adrenaliinia suorastaan pursui kroppaamme ja puolikas kotimatka meni ihan hujahtaen kokemuksia kerraten. Nella suunnitteli menevänsä uudestaan heti kun se vaan olisi mahdollista. Itselläni oli kaksijakoinen olotila. Toisaalta olin voittanut itseni ja se ehkä riitti, mutta ehkä sittenkin. Pitäisiköhän sitä ensi vuonna kokeilla voimarataa, kun olisi tässä vuoden vähän treenannut…

Yhtenä liikuntakuukausien haasteena kävimme kokeilemassa kuntosaliharjoittelua, joka teki hyvää jumissa oleville hartioille ja olemattomille vatsa- ja selkälihaksille. Kävimme koko heinäkuun ajan kerran viikossa yksityisellä salilla. Vaikkei varsinaista ohjaajaa ollut, oli joukossa kokemusta sen verran, että pääsimme alkuun turvallisesti.

Ensimmäisellä kerralla teimme alkuverryttelyt salilla, mutta sen jälkeen yritimme alkuverryttelyksi pyöräillä paikalle, alku- ja loppuvenyttelyt teimme huolellisesti, etteivät paikat kipeytyneet. Ylätalja, selkäpenkki ja jalkakyykyt painoilla olivat mieluisat harjoitteet.

Harjoituksista oli selkeää hyötyä. Löysin kadonneen ryhdin ja lapaluut sekä rintaranka aukesivat. Sen huomasi myös ratsastuksessa. Siitä jäi myös halu jatkaa kuntosalilla talven aikanakin.

– Katri Jussila

Kuivan maan asukkeina elimäkeläisille kuntohaasteen jäsenille vetiset harrastukset ovat perin vieraita.

Meillähän vettä ei ole kun kaivossa, ja sielläkin satunnaisesti. Koska tarkoitus oli kuitenkin kokeilla uusia

lajeja, kaivoi allekirjoittanutkin puhelimen esille ja ”vaati” tuttavapariskuntaa lunastamaan heikolla hetkellä

antamansa lupauksen melontaretkestä Kymijoella.

Sää suosi viisikkoamme, joka töitten jälkeen suuntasi kauniina maanantai-iltana joen partaalle. Pienen

tietoiskun ja pelastusliivien pukemisen jälkeen Katri sai ikioman kajakin alleen, Jasu ja Nella tungettiin

merikajakkiin ja Heini Hannan kanssa jokikajakkiin. Ja suokaa toki anteeksi, jos jokin nimitys meni nyt

väärin…Tarkoituksena oli meloskella kaikessa rauhassa ylävirtaan ja kiertää pari saarta Terhin ja Tommin

toimiessa omilla kipoillaan huoltojoukkoina ja oppaina. Mutta kuinkas kävikään. Tyttöjen kaksikossa

peräsimeen tuli jokin häiriö ja tytöt aloittivat melontauransa laskemalla pienin kosken läpi alavirtaan niin

että humpsahti Tommin meloessa perässä inkkarikanootilla kuin paraskin Hiewatha.

Lopulta, kun tytötkin oli saatu taas kosken yläpuolelle, nautimme kauniista kesäillasta leppoisasti

meloskellen auringon painuessa mailleen. Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, että reittimme saaren

ympäri muistutti varmasti sian kirkkotietä, sillä oli yllättävän hankalaa saada kajakkia kulkemaan suoraan.

Hyvin huomasi, miten suuret voimaerot käsissä on, ja miten kajakki alkoi aina kääntyä meillä oikeakätisillä

vasemmalle. Kyllähän Tommi YRITTI selittää kallistamisesta ja koko vartalolla melomisesta, mutta

ensikertalaisilla oli tarpeeksi tekemistä ”ajolinjojen” valinnassa, joten siltä osin opit taisivat valua

Kymijokeen. Kajakkikaksikoissa peräsimelle oli jonkinlaiset pedaalit olemassa, joiden avulla kajakki kääntyi

yllättävän helposti. Ongelma vaan oli se, että Heini löysi kyseiset läpykät VASTA, kun olimme aikeissa

rantautua ja tyttöjen kajakissa vaijereihin tuli jotakin häikkää, eikä peräsin toiminut kuin strömsössä. Jottei

asia jäänyt vaivaamaan, Heini ja Hanna tekivät vielä pienen kierroksen, ja totesivat, että asiat voi tehdä

helposti tai kuten tuli tehtyä, vaikeamman kautta ilman peräsintä!

Illan päätteeksi Heini pääsi vielä kokeilemaan Tommin inkkarikanoottia, jonka hallinta tuntui aluksi täysin

ylivoimaiselta. Maltti oli valttia ja Tommin meloskellessa vieressä kajakilla, kanoottikin alkoi totella sen

verran, ettei uutta koskenlaskua illan aikana nähty.

Auringon laskiessa mailleen olimme taas yhtä upeaa liikuntakokemusta rikkaampia. Ilta oli lämmin ja keli

mitä kaunein, joten voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että oli upea kokemus hyvässä seurassa. Iso kiitos

kuuluu isännillemme Terhille ja Tommille, jotka pyyteettömästi opastivat meitä ja lainasivat omia

välineitään ryhmä rämälle.